Suomi on huippumaa, jossa asuu maailman onnellisin kansa. Kuitenkin mm. väkivalta-, mielenterveys- ja päihdeongelmat ovat tilastollisesti valitettavan korkealla kansainvälisissä vertailuissa. Yksityisyyttä ja yksilön perusoikeuksia kunnioitetaan ja ydinperheistä – äiti, isä, muutama lapsi ja lemmikki – on tehty yhteiskunnallinen malli. Toimiiko yhtälö oikeasti?
Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Tämä ei toimi kaupungissa – toimineeko enää maaseudullakaan? Kaupunkilainen haluaa hyvällä paikalla olevan asunnon, joka kalleutensa vuoksi on todennäköisimmin pieni. Ruokakunnassa asuu ydinperhe. Hyvällä tuurilla tunnet naapurisi nimeltä ja voit jopa rupatella heidän kanssaan. Isovanhemmat ja sukulaiset asuvat jossain muualla, ehkä satojen kilometrien päässä ja heidän tapaamisensa on aina suunniteltu operaatio. Kaveria ei haeta ulos, ellei siitä ole ennakkoon sovittu. Pihaleikkien sijaan mennään harrastuksiin. Turvaverkosto on usein käytännössä harvojen tuttujen, viranomaisten tai pahimmillaan vain digitaalisen sosiaalisen median kontaktien varassa.
Vanhemmille asetetaan – ehkä tiedostamattakin – melkoiset paineet. Tulee menestyä työssä, olla täydellinen vanhempi, toimia perheen harrastusten koordinaattorina, kuljettajana ja huoltajana ja olla leikki- ja pelikaveri. Arki organisoituu työn, päiväkodin, koulun ja harrastusten pakkotahtiseen yhteensovittamiseen, joskus minuuttiaikataululla. Suurista onnistumisista ja pienemmistäkin kerrotaan avoimesti sosiaalisessa mediassa. Lasten elämä on julkista – heiltä kysymättä.
Joskus voidaan viettää laatuaikaa yhdessä; siis tehdä jotain aikuisten ja lasten kesken ilman muuta ennalta suunniteltua toimintaa. Laatuaikaa kenelle? Lapselle laatuaikaa on kaikki yhdessä vietetty aika, hauskoine ja ikävine puolineen. Vanhemmat saattavat puhdistaa kiireistä omaatuntoaan kyseisellä käsitteellä, ja vaikka näistä hetkistä jääkin usein mukavia muistoja, eivät ne varsinaisesti paranna elämän laatua – ehkäpä vain osoittavat, että parannettavaa olisi enemmänkin. Lapsen mielikuvitus kehittyy, kun hän tylsistyy ja alkaa keksiä itse itselleen viihdykettä. Leikittämisen ohella lapsikin tarvitsee aikaa olla ihan itsekseen ja ilmoittaa kyllä, kun sitä on ollut tarpeeksi. Kaikkea ei tarvitse ohjelmoida etukäteen eikä täyttää arkea lukuisilla harrastuksilla. Leikki on lapsen tärkein harrastus.
Kun maaseudulla kolme tai parhaassa tapauksessa neljä sukupolvea asui saman katon alla, tuli jo varhain käsitys siitä, mitä tarkoittaa vanheta, sairastua ja kuolla. Nyt näitä ilmiöitä käydään katsomassa laitoksessa, jos käydään. Monisukupolvisesta kasvuympäristöstä on siirrytty kaksisukupolviseen. Lapsi kasvaa ikäistensä ryhmässä jonkun aikuisen ohjatessa. Tämä alkaa jo kotoa ja jatkuu päiväkodissa, esikoulussa, koulussa, harrastuksissa, varusmiespalveluksessa ja vielä osin opiskellessakin. Vasta työelämässä saattaa tulla vastaan ikärakenteeltaan heterogeeninen yhteisö. Miten kasvava lapsi oppii sosiaalisia taitoja ja toisten kunnioittamista ja arvostamista, jos ei ole kasvanut tällaisten kanssa? Miksi useimmat harrastuksetkin toteutetaan homogeenisinä ryhminä, vaikka iällä, koolla tai sukupuolella ei olisi mitään tekemistä kyseisten taitojen oppimisen kanssa?
Mitä voisi tehdä toisin?
Lasten elämässä tulisi olla perheen ulkopuolisia, turvallisia aikuisia. Luonnollista verkostoitumista eri ikäryhmien välillä tulisi lisätä. Nykyajan lapset osaavat paljon asioita, jotka ovat vanhuksille hankalia ja päinvastoin. Myös eri ikäisten lasten tulisi saada tehdä enemmän asioita yhdessä, jolloin nuoremmat oppivat taitoja ja vanhemmat vastuuta. Jollei arkielämässä ole mahdollisuuksia tavata säännöllisesti esimerkiksi isovanhempiaan, voisi päiväkoti- ja kouluikäiset tavata heitä kerhotoiminnan kautta tai vierailla säännöllisesti vanhainkodeissa tai jopa hoitolaitoksissa. Tätä helpottaisi päivä- ja vanhainkotien sijoittaminen samaan rakennukseen tai pihapiiriin. Nuorille ja opiskelijoille tulisi tarjota mahdollisuus auttaa ikäihmisiä ja tästä korvauksena voisi olla vaikkapa huojennus vuokrassa tai laajennus opintotukeen. Yksinäiset, toimintakykyiset vanhukset tarvitsevat sosiaalisia kontakteja ja myös liikuntaa. Ulkoilu voi olla heille päivän tai viikon kohokohta. Myös tuki päivittäisten asioiden hoidossa voi olla tarpeen, kuten vaikkapa asiointi verkossa tai tarvittavien sovellusten asentaminen ja käytön opastaminen. Myös iäkkäille voi tarjota vastuullisia tehtäviä, jotka lisäävät päivän toimeliaisuutta ja pitävät mielen virkeänä. Näitä voivat olla vaikkapa lasten tapaaminen, heille lukeminen ja heidän kanssaan pelaaminen ja leikkiminen tai vaikkapa lemmikkien hoito. Jos pystyy liikkumaan ja on mitä odottaa, pysyy virkeänä. Tällä voi olla myös muita positiivisia vaikutuksia vanhusten hyvinvoinnin kannalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti